Mutta siis täällä ollaan. Sanotaanko vaikka, että elämä sujuu nykynormaalilla tavalla edelleen eteenpäin. Töissä on riittänyt kiirettä ja muutenkin tuntuu, että aika ei riitä nykyään yhtään mihinkään. Ehkä olen tulossa vanhaksi, en tiedä. Enää en voi vastata kysymykseen: Mitä kuuluu? -Hyvää, kuten ennen vastasin. Tai siis edelleen vastaan Hyvää, koska sillä lailla minun ei tarvitse alkaa selittää kenellekään tätä onnetonta tilannettani. Mutta ajattelen: Kauheaa. Monta kertaa keväisen auringon paisteessa katsellessani muita ihmisiä, jotka kaikki hymyilevät ja nauttivat elämästä, tulee ihan karmea epätoivoinen olo: en enää koskaan voi tehdä niitä asioita joita haluaisin, enkä koskaan saavuta sitä mitä olen toivonut.
Seuraan päivittäin Suomen koronatilannetta, koska se huolestuttaa aika paljon. Kuulun itsekin riskiryhmään, joten sen vuoksi olen hieman peloissani asiasta enkä todellakaan haluaisi saada kyseistä virusta. Saa nähdä koska linja-autolla liikkumisesta tulee jo meille riskiryhmään kuuluville liian vaarallista. Silloin täytynee siirtyä kokonaan etätyöskentelyyn.
Ehkä nyt on meneillään joku tällainen epätoivon ja synkkyyden vaihe ja toivon, että se menee ohi ja ilo palaa taas elämääni.
Ensi viikolla on tulossa postaus ensimmäisen vuosineljänneksen tilanteesta ulosoton lyhentymisen suhteen. Tarkastetaan velkatilanne ja katsotaan onko edetty mihinkään vai ollaanko poljettu paikallaan. Tehdään vähän suunnitelmaa tulevaisuuteen, vaikka se nyt tällä hetkellä näyttääkin hieman harmaalta ja synkältä. Uskon, että se hopeinen pilvenreunus sieltä vielä löytyy!
Photo by Rod Long on Unsplash
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti