Muistan edelleen kuin eilisen päivän sen hetken reilu seitsemän vuotta sitten kun päätin antaa periksi taisteluni tuulimyllyjä vastaan ja antaa velkojen mennä ulosottoon. Tarkalleen ottaen tuo ilmaisu on väärä, en antanut vaan olin pakotettu siihen, että velat menevät ulosottoon, minulla ei ollut siinä enää mitään määräysvaltaa, mitään ei ollut enää tehtävissä. Mutta tavallaan sillä hetkellä sen tajusin, että nyt en pysty enää maksamaan edes kaikkien velkojeni minimilyhennyksiä ja ne tosiaan menevät perintään ja ulosottoon.
Tuota hetkeä ennen olin aivan kauhuissani, oikeastaan täysin paniikissa, enkä tiennyt kuinka tästä tilanteesta pääsee eteenpäin tai ylipäänsä pääseekö. Se oli vähän ennen joulua 2018, kun soitin velkaneuvojalle ja keskustelin hänen kanssaan. Lyhyehkön puhelun jälkeen tiesin, että ainoa järkevä tapa tässä vaiheessa on päästää velat ulosottoon ja lopettaa se luottotietojen puhtaana pitämisen stressi ja ahdistus, mitä pelko luottotietojen ja kasvojeni menettämisestä aiheutti. Tuota puhelua ennen en ollut kertonut ainoallekaan sielulle aiheuttamastani järkyttävän kokoisesta velkavuoresta. Se jäyti sisintäni niin, että uskoin saavani sydänkohtauksen siitä puristavasta tunteesta rinnassa, jonka tuo valtavan kokoinen möykky sisälläni aiheutti. Jälkeenpäin sain diagnoosin, mikä tuo möykky oli: se oli häpeä.
Häpeä siitä, etten osannut hoitaa raha-asioitani ja häpeä siitä, että olin herännyt tilanteeseen vasta niin myöhään, oli kasvanut niin suureksi, etten sen alla enää pystynyt kunnolla hengittämään. Itsesyytökset olivat jokapäiväisiä, enkä todellakaan pystynyt puhumaan itselleni mitenkään kauniisti - en ikäpäivänä voisi kuvitella puhuvani kenellekään toiselle sillä tavalla, niillä sanoilla, kuin itselleni tein.
Velkojen kanssa luovuttaminen ja niiden päästäminen ulosottoon ja perintään olivat mielenterveyteni ja selviytymiseni kannalta ainoa mahdollinen ratkaisu. Se olisi pitänyt tehdä jo vähintään vuosi aiemmin, mutta sitä en ymmärtänyt kuin vasta pitkän ajan päästä jälkeenpäin.
Ulosoton alkaminen oli siis tavallaan suuri helpotus, mutta toisaalta myös ahdistavaa, koska tiesin, ettei minulla ollut enää määräysvaltaa omiin tuloihini vaan joku muu päättäisikin nyt mihin minun rahani menevät ja kuinka paljon rahaa saan kuukaudessa palkastani käyttööni. Sekin on aika rankka asia: et enää olekaan oman elämäsi herra, vaan joku muu korkeampi taho (Ulosottolaitos) ohjaakin nyt sinun elämääsi ja talouttasi.
Mitä olen oppinut tällä matkalla? Sen, miten tärkeää on pystyä puhumaan vaikeistakin asioista jonkun kanssa. Ei parane padota kaikkea tuskaa ja ahdistusta sisälle vaan löytää joku tapa, millä niitä saa purettua. Asiantuntija-apua kannattaa etsiä ja ottaa vastaan.
Häpeän tunteita kannattaa yrittää käsitellä ja niistä täytyy yrittää päästä eroon. Muuten on vaikea päästä tilanteesta eteenpäin ja jossain vaiheessa kokonaan kuiville. Itse en ole kokonaan siitä irti päässyt, mutta on se näiden vuosien aikana helpottanut ja välillä jopa unohtunut hetkeksi.
Olen oppinut myös, että raha ja henkilökohtainen talous liittyvät elämään niin oleellisena osana, että aiemmin en olisi osannut asiaa ajatellakaan. Luottotiedot ovat hyvän elämän edellytys, ainakin Suomessa, ilman niitä olet täydellisesti kakkosluokan kansalainen. Sekin osaltaan vain lisää ahdistusta. Ilman niitä tulee kuitenkin toimeen, vaikkei se aina helppoa ja mukavaa olekaan, mutta elämä ei siihen pääty.
Etsi vertaistukea. Liity mukaan velallisten fb-ryhmään ja kuuntele ja keskustele muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa - usko minua, kohtalotovereita löytyy ja paljon. Se antaa perspektiiviä, et tosiaankaan ole asian kanssa yksin ja se lohduttaa. Lisäksi voit saada tosi hyviä neuvoja ja apua tilanteeseesi.
Tässä vielä teepussista löytämäni mietelause, jota ajattelen, kun asiat ovat oikein huonosti - kaikki järjestyy kyllä.
"Be fearless knowing
that all will be provided
at the right time"
 |
| photo by shorty0431 Pixabay |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti